Family business

Tuusula elokuussa. Ampumajuoksun SM-kisat kerää paikalle lähes 400 ampumajuoksijaa kilpailemaan. Paikalla lähes jokaiselta juniorilta vähintään toinen vanhempi, yleisen sarjan edustajallakin melkein jokaiselle joku huoltaja. Ainoastaan veteraaneista suurin osa tulee itsekseen. Katsojia on paikalla kourallinen.

Olemme siis perhelaji. Perhelaji on status, jota emme täysin ymmärrä. Perhelaji tuo liikunnan arkeen ja vanhemmat mukaan harjoituksiin. Vanhemmat toimivat useimmiten huoltajan roolissa ja joskus liikkuvat itse mukana. Lapset oppivat huomaamaan, miten heidän harrastuksensa onkin koko perheen harrastus. Ja tämä on asia mikä meidän tulee ottaa jatkossa enemmän huomioon.

Meidän tulee huomioida omat mahdollisuutemme helpottaa perheiden toimintaa. Luoda uusille vanhemmille lajiinperehdytysiltoja, voitelukursseja yms. ja taata seurana yhteisö, johon voi tukeutua. Suurin osa lajin sisällä olevista tunnistaa, että seurojen sisällä on suuri vaara ajautua kuppikunta-ajatteluun. Tälle ei ole järkiperusteita. Seuroilla pitää olla halua ja voimia kehittää nuorten lisäksi myös heidän vanhempiaan. Seurat voivat hyödyntää liiton valmennuskursseja ja aluejärjestöjen valmennusiltoja. Näin aikuisten tietotaito kasvaa yhdessä nuorten vaatimusten kanssa.

Lajimme harjoittelu ei ole rakettitiedettä. Meidän teemojamme pitää olla avoimuus ja tiedon jakaminen. Seuratyössä aktiivisten perheiden rooli on suuri. Kuitenkaan perheet eivät saisi olla seuran sisällä kilpailevia yksiköitä, joissa vanhempien valmennustaito määrittää nuoren kehityksen. Hyvien seuraihmisten, valmentajien ja huoltajien, tulisi voida luottaa toisiinsa ja seuran tarjota raamit oppia, kehittyä ja valmentaa. Ja edetä nuorten ehdoilla.

Perhelaji on status, josta saamme olla ylpeitä. Hyvin harva laji kerää yhteen nuoret ja vanhemmat yhtä luonnollisesti kuin meidän lajimme. Syntyy monenlaista vuorovaikutusta, luottamusta ja erimielisyyksiä jotka pitää ratkoa erittäin nopeasti. Vanhemmat ovat vaikeassa kaksoisroolissa huollon/valmennuksen ja vanhemmuuden välissä. Aina ei voi olla molempia yhtä aikaa ilman konflikteja. Se lisää tuskaa ja kotimatkoihin lisää pituutta. Joka tapauksessa urheilevien lasten arvostus vanhempiaan kohtaan on erittäin suurta, vaikka aina se ei heti näy. Yhteinen aika on kaikille tärkeää.  

Perheenä liikkuminen ja etenkin kilpaileminen vaatii aikuiselta pelisilmää - ja aina sitä ei ole. Tämän inhimillisen asian takia seurassa olisi hyvä olla valmentaja tai ”toiminnanjohtaja”, joka voisi puuttua ristiriitatilanteisiin ennen isompia perheriitoja. Monelle vanhemmalle tekisi myös hyvää käydä jonkintasoinen valmentajakoulutus. Koulutukset kasvattavat lajiymmärrystä ja vertaistuki muiden samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa helpottaa montaa tilannetta.

Perhelajin huonona puolena väitän, että meidän lajiimme ei oikein haluta nuoria, joilla ei ole omaa tukiverkkoa lajin harrastamista varten. Tämä siksi, että silloin joku toinen aikuinen, jolla useimmiten on jo omia huollettavia, joutuu ottamaan yhden lisää. Toivon, että emme anna mukavuudenhalun torpata toisten unelmia. Organisoidaan toimintaa ja jaetaan vastuita seuran sisällä. Pyritään toimimaan tulijoiden ehdoilla ja annetaan mahdollisuus lajikokeiluun hyvähenkisessä seurassa. Siitä voi alkaa pitkäkestoinen liikuntaharrastus.

tapiopukki(at)hotmail.com

twitter @TapioPukki