Minä huusin kun Ole-Einar ampui pikakisan pystyn nollille

Ole-Einar Björndalen on ampumahiihdon legenda. Mies, joka on voittanut niin monta maailmancupia, MM-kisaa ja Olympiakultaa, että sitä on vaikea käsittää. Hän täyttää ja ylittää saman kriteerin kuin Noriaki Kasai mäkihypyssä tai Jaromir Jagr on jääkiekossa.
Voittaja, menestyjä, mutta samalla sympaattinen laji-ihminen, joka jatkaa uraansa huipputasolla vuosi toisensa perään.

Björndalen oli urallaan voittanut kaiken jo 2002 olympialaisissa, mutta jatkoi menestyksekästä uraansa. Mikään ei ole tullut ilmaiseksi. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussakin ampumahiihdossa huippuhiihtäjillä, kuten Olella oli mahdollista ampua joitain sakkojakin ja silti voittaa. Meno muuttui 2000-luvun loppua kohti niin, että taso maailman huipulla on koko ajan leventynyt. Lajivaatimuksia ovat muokanneet uudet urheilijatyypit, jotka ovat olleet ominaisuuksiltaan enemmän sprinttereitä kuin kestokoneita. Samalla Ole-Einar on joutunut muokkaamaan hiihtotekniikkaa, ampumapaikkatoimintaa ja myös taktista osaamista lajin ja muiden vaatimuksia vastaaviksi. Ja elämään koko aikuisikänsä pelkästään ampumahiihdon ehdoilla.

Viime kausi osoitti taas sen, että Björndalen on saanut kuntonsa kohdilleen. Loppukirit eivät luonnistu muiden maailmanhuippujen tapaan. Mutta tiettyihin viikonloppuihin, kuten viime vuonna Kontiolahdelle, hän saa edelleen loihdittua itselleen huippukunnon, joka kestää vertailun muihin maailman huippuihin.
Kotikisat Holmenkollenilla tuntuivat ainakin minusta aivan liian kaukaisilta Björndalenin menestysmahdollisuuksien kannalta, kun hän ilmoitti Sotsissa jatkavansa sinne asti. Kuinka väärässä olinkaan.
Minä huusin television ääressä Oolelle ja hänen toteutuvalle unelmalleen, sille miten hän jälleen onnistui tiukimmassa mahdollisessa paikassa ja sille, että suoritus oli varmasti hänen ehjin suorituksensa koko tällä kaudella pikakisassa.

Björndalen, toivottavasti urasi ei koskaan lopu!